Tässä kertomukseni kaikille kiinnostuneille siitä, miten minun aorttani korjattiin. Koko juttu aikoi tasan viikkoa ennen varsinaista leikkausta näin:

Olin pukemassa puseroa päälleni, kun keskellä niskaa tuntui voimakas pistonomainen kipu. Ajattelin, että tämä on kai taas sitä tavallista. Kipu erosi kuitenkin selvästi aikaisemmin esiintyneistä kivuista, joten asia jäi vaivaamaan minua. Ajattelin, että kyllä se siitä niin kuin aina ennenkin. Olenhan tottunut lähes tulkoon jokapäiväiseen kipuun. Kipu paheni kuitenkin koko ajan ja kipualue laajeni sekä niskaan että selkään, rangan molemmille puolille. Kävin lähes sietämättömän kivun takia HYKSin päivystyspoliklinikalla ja sain lääkkeet, jotta selviäisin viikonlopun kivun kanssa.


Seuraavan päivän yritin ottaa tavallista rauhallisemmin. Illalla istahdin sohvalle television katsominen aikeenani. Istahtaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin miellyttävä. Voimakas, repivä kipu, kuin heinäseiväs olisi lävistänyt kehon ja seipään pää tullut ulos läheltä oikeaa olkapäätä. Kipu kesti muutaman sekunnin ja muuttui sitten pysyväksi, yhtäjaksoiseksi kivuksi rintakehän ja selän alueella. Seuraavan yön nukuin hyvin huonosti, samassa asennossa vasemmalla kyljellä. Mitään mahdollisuuksia ei ollut vaihtaa asentoa, sillä kipu oli särkylääkkeistä huolimatta erittäin kovaa. Parhaimmalta tuntuivat seisominen ja istuminen erityisen suoraselkänojaisessa tuolissa. Nukkuminen ei taida kuitenkaan keneltäkään onnistua em. asennoissa.

Olin varannut ajan työterveyslääkäriltä heti maanantaiaamuksi ja pääasiassa niskakivun takia otettiin niskasta röntgenkuvat. Tiedot kuvista olisivat valmiina seuraavana päivänä.

Sain kuvat mukaani ja samalla lähetteen HYKSin Töölön tapaturma-asemalle, jossa niskaa piti tutkia tarkemmin. Poliklinikan vastaanottava vahtimestari oli kuitenkin erittäin tiukkana ja lukematta lähetettä sen kummemmin, päätti vuorossa olevan lääkärin kanssa olla tutkimatta minua millään tavoin. Yhteistuumin minulle ilmoitettiin, että minkäänlaisia poikkeuksia ei tehdä, vaan kaikkien potilaiden, joilla tulosyy on jokin muu kuin heidän listassaan ilmoitettu (lista oli kuulemma tullut voimaan jonkin verran käyntiajankohtaani aikaisemmin), on heidän mentävä alueensa omaan päivystävään sairaalaan. Mielessäni kävi myöhemmin ajatus, että siitä huolimatta näin, vaikka potilaan tulosyy olisi aortan alueen aiheuttama kipu. Myöskään siitä, miten matkaani jatkaisin tapaturma-asemalta, ei Töölössä oltu huolissaan. Jatkoin siis matkaani kävellen kohti Marian sairaalan päivystyspoliklinikkaa.

Päivän aikana oli kipu entisestäänkin voimistunut ja kipua tuntui nyt myös leuan alla kaulassa – kuin joku olisi repinyt kaulan pitkiä lihaksia päistään jonnekin sisälle, kohti sydäntä. Marian sairaalan päivystyksessä kaksi nuorta mieslääkäriä eivät kiinnittäneet huomiota juurikaan niskakipuuni, vaan ryhtyivät välittömästi selvittämään aorttani kuntoa. En voinut kuin istua tai seistä, jolloin kipu oli jotenkin siedettävää. Tuskallisimpia hetkiä tutkimusten aikana oli sydänfilmin ottaminen ja muut tutkimukset, joiden aikana piti olla pitkällään. Edellä mainitsemieni mieslääkärien tekemien tutkimusten ja tarvittavien konsultointien jälkeen minut lähetettiin ambulanssilla Meilahden päivystyspoliklinikalle jatkotutkimuksiin. Ambulanssimiehet olivat hieman hämmästyneen näköisiä, kun halusin välttämättä matkustaa istuen. Matkanteko sujui siten kuitenkin kaikkein parhaiten ja pian saavuttiinkin jo perille.

HYKS:n päivystyspoliklinikalla alkoi hurja meininki, kun ambulanssimiehet ilmoittivat tulosyyksi aortan dissekaatioepäilyn. Hyvin pian sisääntuloni jälkeen olin tiputuksessa, sydänvalvontalaitteissa ja kokeita otettiin jos jonkinmoisia. Lääkäreitä kävi luonani useita tiedustelemassa vointiani ja oireitani, niiden alkamista ja jatkumista. Pärjäilin kivun kanssa joten kuten, kun sängyn päätyosa oli lähes pystyssä mutta kipu oli todella kovaa, kun sängynpäätyä piti laskea alas tutkimuksia varten. Itkuksihan se menikin mutta morfiinilla kipu lieventyi siedettäväksi ja tutkimuksia jatkettiin edelleen. Normaalien tutkimusten lisäksi tehtiin normaali sydämen echo-tutkimus, magneettikuvaus ja ruokatorven kautta tehty echo-tutkimus. Ajattelin jo välillä, että ei tässä nyt varmaan sen kummempia. Kunhan tutkitaan ja saan lääkkeet kipua varten. Pääsen sitten varmaan saman tien kotiin toipumaan. Tässä vaiheessa en itse kaikesta huolimatta oikein osannut ajatella, että leikkausta kuitenkaan vielä tarvittaisi. Olinhan vasta huhtikuussa eli noin puoli vuotta aikaisemmin käynyt vuositarkastuksessa ja minulle oli sanottu, että katsotaan nyt. Leikkaus olisi tarpeen aikaisintaan noin kolmen vuoden kuluttua, ehkä vasta myöhemmin. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin. Jäin päivystysosastolle tarkkailtavaksi ja lisätutkimuksiin, jotka siis jatkuivat seuraavana päivänä, keskiviikkona.

Aamuisella lääkärinkierrolla totuus alkoi todellakin valjeta, vaikka en sitä aikaisemmin ehkä halunnut itselleni myöntääkään. Minulle sanottiin, että näyttää nyt siltä, että kyllä se korjausleikkaus pitäisi tässä jossain vaiheessa tehdä. Ei siis vielä sanottu, että milloin mutta että pikapuoliin. Ajattelin tämän tarkoittavan ainakin joitain kuukausia, mahdollisesti vieläkin pidempää ajanjaksoa. Tutkimukset jatkuivat edelleen ja minun piti ottaa vaan rauhallisesti ja lepäillä. Mikäs siinä ja jäätiin odottelemaan lisätuloksia tutkimuksista.

Torstaiaamun lääkärinkierroksella tarkka tieto leikkauksesta sitten tulikin. Leikkaus olisi lauantaiaamuna 4.10.1997, kun säästäviin aorttaleikkauksiin parhaiten perehtynyt sydänkirurgi (Verkkala) olisi paikalla. Aikaa leikkaukseen oli siis kokonaista puolitoista päivää. Onneksi tutkimukset ja lääkärien vierailut veivät aikaa niin, etten oikein paljon ehtinyt miettiä itse leikkausta tai sen seurauksia. Mietin ainoastaan kolmea asiaa: 1) Maan parhaat asiantuntijat ovat leikkausta suorittamassa. Elleivät he osaa aorttaani korjata niin sitten ei varmasti kukaan. Enkä ainakaan itse osaa neuvoja antaa, joten parasta vaan luottaa tämän alan ammattilaisiin. 2) Haluan jatkaa elämääni vielä pitkään ja siitäkin eteenpäin. Tänään on tänään ja huomenna on taas uusi päivä. Nyt tarvitsen tämän leikkauksen, joten huomenna leikataan ja ylihuomenna keskitytään paranemiseen. 3) Mikäli jotain odottamatonta sattuisi, toivoisin läheisteni jaksavan jatkaa elämäänsä surematta liikaa. En kuitenkaan missään vaiheessa ajatellut, että elämäni päättyisi tähän vaan, että nyt vika korjataan, sitten parannutaan ja jatketaan hommia.

Perjantai meni mukavasti, kun mieheni oli koko päivän kanssani ja vanhempani, sisarukseni ja siskontyttöni sekä kummitätini kävivät toivottelemassa hyvää onnea leikkaukseen.

Nukuin leikkausta edeltävän yön ihan hyvin ja aamulla aikaisin alkoikin sitten leikkaukseen valmistautuminen. Mieheni tuli heti aamulla sairaalaan ja saatteli minut leikkaussalin ovelle. Myös vanhempani kävivät aamulla pikaisesti tervehtimässä. Vaikka olinkin ollut, ainakin omasta mielestäni, reipas ja rauhallinen, pääsivät kyyneleet kuin vahingossa esiin ennen leikkaussalin sisälle menoa. Kuitenkin reipastuin taas pikaisesti, sillä keksinpä ajankohtaisen kysymyksen leikkaussalin henkilökunnalle: “Saisinko nähdä, että millainen putki se onkaan, mikä on tarkoitus aorttani osaksi laittaa?” Sain palan putkea käteeni ja nyt siis tiedän konkreettisesti millaisesta proteesista on kyse. Toinen juttu sitten onkin se, että miten proteesi on paikalleen laitettu ja kuinka se siellä käytännössä toimii. Vaikka minulle nekin asiat on kerrottu ja selvitetty, on sen miettiminen jotenkin niin iso juttu, että on ehkä parempi olla sitä tarkemmin miettimättä. Paras juttu on se, että se toimii. Muulla ei ole niin suurta merkitystä. Sain myös puhelinviestin mieheltäni leikkaussaliin ja sitten jäinkin turvallisin mielin nukutuslääkärin ja myöhemmin muun leikkaustiimin osaaviin käsiin. Olin muuten kysynyt edellisenä päivänä nukutuslääkäriltä varmistusta siihen, ettei vuosien aikana oppimani tiedot päästäni vaan häviä nukutuksen aikana. Nukutuslääkäri hymähti hyväntahtoisesti ja sanoi, ettei sellaisesta olisi pelkoa. Tiesin tosin asian lääkealan ammattilaisena itsekin mutta kysymys tuntui tuolloin kovinkin oleelliselta vaikka se nyt kuulostaakin aika hassulta.

Leikkaus oli siis ns. säästävä aortan korjausleikkaus eli siinä laajentunut osa aorttaa, minun tapauksessani n. 15 cm tyvestä eteenpäin, vaihdettiin proteesiin. Läppää ei sen sijaan tarvinnut vaihtaa vaan omani tekee työtään edelleen ja sepelvaltimot yhdistettiin päistään proteesiin. Tietenkin näin suuri leikkaus vaatii sekä rintalastan halkaisemista että sydänkeuhkokoneen käyttöä, sillä oma sydän on proteesin asettamisen ajan tietenkin pois käytöstä. Olin kuitenkin erittäin hyvillä mielin siitä, että oma sydämeni oli lähtenyt pihtien, tai mitkä sitten oikeilta nimiltään olivatkaan, ottamisen jälkeen itsekseen käyntiin. Siis ajatella, muutamaa minuuttia vaille kahden tunnin tauon jälkeen. Ainakin omasta mielestäni aika uskomaton juttu. Sydämessäni ei siis sinänsä ollut vikaa, ainoastaan aortan sydämestä lähtevässä päässä se jo tutuksi tullut laajentuma. Leikkausaluetta suljettaessa rintalastan puolikkaat kiinnitettiin toisiinsa metallisilmukoilla ja leikkaushaava sisäpuolisilla ompeleilla, joita ei tarvinnut poistaa. Ensimmäisenä asiana leikkauksen jälkeen muistan nähneeni mieheni sängyn vieressä ja kysyvän, että miltä nyt tuntuu. Kuulin kyllä jälkeenpäin, että vanhempani olivat käyneet ennen sitä luonani mutta minulla ei jostain syystä ole muistikuvaa siitä. Johtui kait niistä nukutusaineista. Muistan kyllä heidän ja siskoni perheen sekä veljeni käyneen lauantain aikana mutta ajankohdista ei selvää muistikuvaa ole mieleeni jäänyt. Kun leikannut kirurgi kävi minua lauantaina katsomassa, muistan esittäneeni hänelle kysymyksen: “Miltäs se sydän muuten näytti?” ja hän vastasi, että ihan hyvältähän se näytti. Muistan lisäksi, että lääkärin lähdettyä sänkyni viereltä poispäin hoputtelin miestäni juoksemaan perään ja kiittämään hyvin tehdystä työstä. Lisäksi muistan, kun hengitysputki otettiin pois ja mieheni hoiteli minua laittamalla jääpalaa suuhuni. Kipuja en muista tunteneeni ja muistan, että koko hoitohenkilökunta oli mahdottoman mukavaa ja ammattitaitoista. Seuraavana päivänä, tai ainakin luulen sen olleen seuraavana päivänä, minulta poistettiin nestettä poistavat imuletkut ja jos jollain tavalla sitä toimenpidettä kuvailisi, niin tuntui kuin kaksi pitkää, märkää kalaa olisi vedetty sisältäni ihon läpi sisältäni ulos. Mielikuvaa tehosti vielä ääni, joka oli jotakuinkin “sluurps” tai sinnepäin. Letkujen poisto ei sattunut mutta tuntui tosiaan vähän kummalliselta.

Seuraavana päivänä pääsin jo osastolle tarkkailuhuoneeseen ja parin päivän päästä normaaliin potilashuoneeseen. Ai niin ja jumppaaminen eli seisomaan nouseminen aloitettiin jo tarkkailuhuoneessa ja pulloon puhallusharjoitukset hieman tämän jälkeen. Jumppaharjoitukset jatkuivat pieninä kävelylenkkeinä, jotka pitenivät kerrasta toiseen ja tietysti puhallusharjoituksina, jotta keuhkoista poistuisi kaikki tarpeeton lima eikä keuhkokuumetta syntyisi. Kun leikkaus tehtiin siis lauantaina pääsin kotiin jo seuraavana perjantaina, vain viikko leikkauksen jälkeen. Muita huomioita omalla kohdallani olivat migreenikohtausten lisääntyminen tilapäisesti siten, että alkavia kohtauksia saattoi olla päivän aikana parhaimmillaan viisikin. Kaikki näistä ei kuitenkaan edennyt loppuun asti vaan loppuivat näköhäiriön jälkeen. Osa kuitenkin oli niitä ns. tavallisia migreenikohtauksia. Toinen jännittävä juttu oli se, että vaikka kahvin tuoksu oli niin hyvä, ei kahvi maistunut ollenkaan tai se maistui jopa kaamealta. Omituisesti sanottu, jos tietää, että normaalisti juon erittäin mielelläni kahvia. Isän tekemät kalavoileivät sen sijaan maistuivat kovasti hyviltä.

Kotiin päästyäni alkoikin sitten eräs hyvin mutkikkaaksi koettu juttu. Miten päästä sänkyyn pitkäkseen ja sängystä pois? Jos kyseessä olisi ollut ihan tavallinen tukeva joustinpatja tai muu vastaava, ei ongelmia varmaankaan olisi ollut. Mutta meilläpä olikin vesisänky ja vielä sellainen puolivaimennettu. Voi siis kuvitella, ettei normaali jokapäiväinen ihan helppo juttu, siis nukkumaan meneminen ja ylös nouseminen ollutkaan mitään yksinkertaista hommaa. Kun menin pitkäkseni, oli kuin kymmenen kilon perunasäkki olisi laskettu rinnan päälle. Kipu kuitenkin tasoittui vähitellen ja pian sitten pitikin miettiä sitä ylös nousemista. Kun minkäänlaiset kiertoliikkeet eivät olleet sallittuja, kehittelin itse menetelmän, jossa laitoin kädet reiden ympärille ja heilautin itseni noin niin kuin keinahtaen istumaan. Vaikka ensin en tahtonut päästä ylös ollenkaan mutta tahdonvoimalla tämäkin taito parani kovasti.

Koko sairaalassa oloaikana ei minulle tullut niitä paljon puhuttuja leikkauksen jälkeisiä rytmihäiriöitä, mutta kotiin päästyäni sitten kuitenkin. Tiheimmillään rytmiä käännettiin eteisvärinästä sinusrytmiin siten, että edellisen käännön jälkeen en ehtinyt olla kotona kuin aamusta seuraavan päivän iltaan ja taas piti lähteä kääntöhommiin. Joskus rytmin sekoitti yskiminen, joskus sängystä nouseminen ja joskus ei syytä tuntunut olevan ollenkaan. Rytmi vaan meni sekaisin. Minun kohdallani ensimmäinen rytminsiirto onnistui lääkkeillä mutta kolme seuraavaa piti sitten tehdä sähköllä. Nämäkään toimenpiteet eivät ole mitenkään kivuliaita, mutta vaativat nukuttamista silloin, kun sähköinen rytminsiirto suoritetaan.

Vähitellen pääsin sitten ulkoilemaan ja koska syke ei saanut ylittää 100 lyöntiä minuutissa, mieheni osti minulle sykemittarin. Ensimmäisellä kerralla emme päässeet kahtakymmentä metriä pidemmälle ulko-ovelta, kun mittari rupesi hälyttämään ja piti pitää levähdystauko. Jokaisella kerralla tämän jälkeen lenkki sujui selvästi paremmin. Ensin otimme tavoitteeksi oman talomme ympäri kävelemisen. Alkuun piti levätä useita kertoja ennen kuin pääsimme ulko-ovelle takaisin mutta vähitellen lenkki meni ilman huilitaukoja ja pidensimme lenkkiä ottamalla naapuritalon ympärikiertämisen mukaan kuvioihin, sitten seuraavan talon jne. Koska lokakuun loppupuolella alkoi sitten olla niitä tavallistakin tavallisempia ensimmäisiä liukkaita, jotka yllättävät aina ja kaikki, päätimme ostaa kotiimme kuntopyörän. Sillä ei ainakaan olisi mahdollista kaatua ja kuntoa voisi parantaa olipa sää ulkona sitten millainen tahansa. Ensin vähillä vastuksilla lyhyitä aikoja koko ajan sykettä seuraten ja vähitellen rasitusta ja pyöräilyaikaa pidentäen. Vieläkin ajelen kuntopyörällä, joskin kumma kyllä tahtoo laiskamato aina silloin iskeä, kun pitäisi pyöräillä. Eihän se kunnon ylläpito pahaa tee, vaikka nyt olenkin ihan hyvässä kunnossa.

Työhön palasin kolmen kuukauden sairasloman jälkeen ja ensimmäisellä työmatkalla ulkomailla kävin vajaan puolen vuoden kuluttua leikkauksesta. Olen voinut todella hyvin ja tuntemukset, joista olin puhunut jo useana vuonna vuositarkastusten yhteydessä mutta joita ei sen kummemmin koskaan noteerattu sekä leikkausta edeltävät kivut ovat nyt leikkauksen myötä poistuneet. Kipuja toki on kaikenaikaa, mutta tiedän nyt ainakin, että ne eivät ole kovin vaarallisia, vaikka hankaloittavatkin elämääni olemassaolollaan. Kaikkein ihaninta on se, että aorttani on nyt korjattu ja saan jatkaa menoa ja tekemisiäni entiseen malliin. Erona aikaisempaan verrattuna on, että nautin kaikesta tekemästäni suunnattomasti enkä murehdi asioita, joille en mitään mahda. Leikkauksen jälkeinen mielilauseeni onkin “Elä tämä päivä niin, että et voi huomenna sanoa eilisen menneen hukkaan”.

Jos siis tarvitset leikkausta aorttasi korjaamiseksi, voin ainakin oman kokemukseni perusteella suositella leikkaukseen menoa silloin, kun se katsotaan aiheelliseksi. Aortta korjataan ja meno ei kun jatkuu.

Lähetän vielä tämän tekstini välityksellä parhaimmat kiitokseni leikkaustiimille, hoitaneille lääkäreille ja sairaanhoitajille sekä tietenkin kaikille läheisilleni ja ystävilleni, jotka kannustivat pikaiseen toipumiseen.

Terveisin Sari Koski


Comments are closed