Rintaleikkaukseni

Hieman ennen kesälomaa vuonna 1991 kirjoitin lukiossa äidinkielen aineen rintaleikkauksesta. Pohdin mennäkö vai ei?

Itse aine on jo kadonnut, mutta muistan siinä esittäneeni Lastenklinikan lääkärin näkemyksiä rintaleikkauksen puolesta. Kuoppa rinnassani oli syvä, rintalastan ja selkärangan etäisyys oli vain noin yksi senttimetri. Lääkäri totesi ettei se millään tavoin haitannut senhetkistä elämääni tai suorituskykyä, mutta se saattaisi ruveta painamaan sydäntäni myöhemmällä iällä.


Omina näkemyksinä pohdin itse leikkauksen dramaattisuutta. Rintalastani irroitettaisiin kylkiluista. Sen alle asetettaisiin rautalevy, joka tukisi toivottua asentoa. Luutumiselle annettaisiin aikaa vuosi jonka jälkeen rauta poistettaisiin. Olin tuolloin 18 vuotias ja ymmärsin, että kesästä ei tulisi normaali, jos menisin leikkaukseen.

Äidinkielen opettaja toivotti onnea leikkaukseen. Luultavasti arvosanakin oli kiitettävä. (Olin hyvä laatimaan mutu-aiheisia kirjoituksia.)

Nyt leikkaus on historiaa, siitä on yhdeksän vuotta. Kesästä ei todellakaan tullut normaali. Voimakkain muistikuva on kesäasuntomme sohvan yllä roikkuva taulu. Vaikka olinkin juuri saavuttanut täysi-ikäisyyden niin olisin kovin mielelläni juossut nuorempien mukana. Nyt saatoin vain seurata sivusta kun rannan vesihiihto-harrastuksesta rynnättiin kiusaamaan naapureita toisella, kaksipyöräisellä pärinällä.

Marfan-syndroma minulla todettiin vasta kolme vuotta sitten. Läpikäymääni rintaleikkausta voidaan siis nykytietämyksen valossa pitää hoitovirheenä. Toisaalta kuoppa rinnassani on huomattavasti pienentynyt. Olennainen kysymys on tietysti leikkauksen vaikutus nykyiseen suorituskykyyni. Uskon sen jossain määrin heikentäneen sitä. Leikkauksen jälkeen horisontaalisuudesta (eli makuuasennosta) on tullut tietyssä mielessä hallitseva osa elämääni.

Nuorelle ihmiselle ja miksei ihmisille yleensä on vaikeaa tutkia omaan kehoon liittyviä poikkeamia objektiivisesti. Mistä tämä ja tämä poikkeama johtuu? Itse kysymyskin voi olla etäällä. Omalla kohdallani asiantuntijatkaan eivät osanneet selittää syy-yhteyksiä. Vielä vähemmän minä. Tällöin asiat vain tapahtuvat, ilman sen kummenpia selvityksiä. Jollakin tavalla ne täytyy myös etäännyttää omasta itsestään. Kuvittelin leikkauksen nuijaniskuksi. Tuo nuija lamaannutti minut.

Leikkauksesta toipuessani sairaalassa huomattiin, että minulla on voimakas skolioosi. Pitkään kuvittelin, että se on leikkauksen syytä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se on osa taudinkuvaa. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, marfan-diagnoosi on ollut helpotus.