Heltsinkin reissu – Outin tarina

Juna Tampereelta lähti keskiviikkona 3.9. seitsemältä aamulla (kääk!) ja matka Helsinkiin kesti n. puolitoista tuntia. Lähdimme Helsingin rautatieasemalta taksilla kohti McDonaldsin Taloja, joista yksi olisi vanhempieni yöpymispaikka.

Jätimme tavarat eteiseen ja lähdimme kävelemään kohti Lasten ja nuorten sairaalaa. Siellä mentiin suoraan K4 osastolle, jossa meille esiteltiin paikkoja. Sitten saimmekin huoneen, jossa minulta otettiin verikokeita, röntgenissäkin kävin. Sydänlääkäri teki ultraäänitutkimuksen, kirurgi kertoi tarkemmin leikkauksesta ja nukutuslääkäri kävi juttelemassa. Käytiin myös tutustumassa teho-osastoon.


Illalla käytiin McDonaldsissa syömässä roskaruokaa, ja päätin yöpyä leikkausta edeltävän yön McDonaldsin Keltaisessa Talossa (joka sitten osoittautuikin hyvin ylelliseksi paikaksi).

Torstaiaamuna meidät ohjattiin samaan huoneeseen missä aikaisemminkin olimme. Kävin suihkussa, puin jonkun sairaalavaatteen, joka laitetaan kiinni selästä ja sitten hoitaja antoikin esilääkkeen ja varoitti ettei kannattaisi kävellä sen jälkeen kun sen on ottanut, joten olin sängyllä kunnes alkoi vähän väsyttämään….. seuraava muistikuvani onkin kun herään jossain eri paikassa putki suussa. Muistan ajatelleeni että mitä hemmettiä minä täällä teen, ei kai se nyt vielä ole ohitse? Ilmeisesti oli.

Hoitaja huomasi minun heränneen ja hetken epätoivoisen huitomisen jälkeen tajusi, että halusin suussani olevasta putkesta eroon (huitominen onnistui surkeasti, en jaksanut tuskin sormiani nostaa). Kipua en tuntenut ollenkaan kun hoitaja poisti hengitysputken, olin vain iloinen, että sain sen pois suustani.

Olin teholla kaksi päivää enkä muista kertaakaan jolloin olisi ollut paljoa kipuja, sitä paitsi hoitaja oli samassa huoneessa 24 tuntia vuorokaudessa, joten saatoin myös sanoa jos tuntui, että halusin kipulääkettä. Teholla viettämästäni ajasta muistan vähän sieltä, vähän täältä. Sairaanhoitajat vitsailivat, etten saisi mennä kilpahiihtoladulle koska hemohessi oli tiputusaineena. Koneita ja piuhoja oli aikamoinen määrä ympärillä, mutten välittänyt niistä mitään, oli sitä tärkeämpääkin tekemistä, nimittäin nukkuminen.

Pääsin osasto K4:lle lauantaina iltapäivällä. Siellä sitten olin melkein viikon. Minut autettiin nousemaan pystyyn jo teholla ja osastolla liikkumista lisättiin vähitellen.
Röntgenkuvissa näkyi nestettä keuhkoissa ja sen tähden oli hyvä puhaltaa pulloon ja kävellä. Oli ihanaa saada olla rauhassa omassa huoneessa. Vierailijoita talon puolesta riittikin. Opettaja löysi minut melkein heti osastolle tultuani ja pappikin pöllähti paikalle juttelemaan. Ja kaksi pelleä kitaroineen. Kävin tekemässä pizzaa lasten ja nuorten vapaa-ajan tiloissa, parasta pitkään aikaan syömääni…

Pääsin pois perjantaina 12.9. runsas viikko leikkauksesta. Parin tunnin kotona olon jälkeen nousi kuume, äitini soitti Helsinkiin ja sitten mentiin Taysiin, jossa sitten olinkin viikon. Tulehdusarvot olivat sen verran korkeat, että jouduin antibioottikuurille. Täytin 16 sairaalassa ja olin erittäin ”säteilevä” (=radioaktiivinen isotooppikuvauksen takia). Hoitajat tulivat sinä päivänä kakkua, korttia ja lahjaa kärräten ja laulaen onnittelulaulua. Jee! Ikimuistoiset synttärit sairaalassa!
Molemmissa sairaaloissa, Hyksissä ja Taysissa, oli tosi kivat hoitajat ja lääkärit.
Sairaalassa olon huonoja puolia on se, että ei saa nukkua rauhassa, minua ainakin tultiin aina häiritsemään kesken unien…

Nyt on aorttaläppä ja aortan alkuosa vaihdettu proteesiin ja syön Marevania. Leikkausarpi ei ole pahannäköinen ja kyllä se siitä vielä kuulemma vaalenee jonkin verran. Olen kotona ja veren hyytymisarvoa seurataan myös kotikonstein sairaalasta saadulla laitteella.

En jännittänyt leikkausta kovinkaan paljoa etukäteen paitsi ihan alkumetreillä vuosi sitten. Nyt jälkeenpäin sekin jännitys tuntuu turhalta.

Terveisiä kaikille!
Outi Polojärvi